Neljäkymmentä prosenttia ajatustyöläisten työajasta kuluu kyselytutkimuksen* mukaan täysin merkityksettömän puuhastelun parissa.

Normaalit vuosilomat pitävän työntekijän kohdalla 40 prosentin haahuiluhävikki tarkoittaa 768 hukkaan heitettyä työtuntia vuodessa, kiitos puutteellisten itsen johtamisen taitojen.

Mitähän kiky-tavoitteille tapahtuisi, jos edes kolmasosa noista tunneista valjastettaisiin takaisin hyötykäyttöön?

”Raflaavaa, mutta määrittele merkityksetön puuhastelu”, salonkikriitikkoni sanoi.

No, kuulostaako tutulta:

  • Mielessä on tärkeitä juttuja joille pitäisi tehdä jotain, mutta kun ei ehdi. Kun tilalle tulee koko ajan jotain kiireellisempää.
  • Saisihan tässä itse juttuja aikaan, mutta kun muut vitkastelevat ja keskeyttelevät like there was no tomorrow.
  • Juuri nyt on vähän sekavaa, mutta syssymmällä varmaan helpottaa…varmaan.
  • Yölamppua ei erota päivälampusta.
  • Saan asioita oikeasti aikaan vain etäpäivinä tai varsinaisen työpäivän jälkeen, koska päivä kuluu yhdentekevissä palavereissa ja meileissä ja ryhmissä ja kyl sä tiiät.
  • No ei asiakkaille voi sanoa ei.
  • Työasiat valvottavat enkä oikein erota koska olen töissä ja koska vapaalla.
  • Kannustan tiimiläisiäni tekemään päätöksiä, mutta he haluavat kuitenkin tarkistaa joka jumalan asian minulta. Eli vaikutus on aivan sama kuin hoitaisin hommat itse.
  • Mietin tätä vaikeaa asiaa vähän myöhemmin kun on paremmin aikaa.
  • Näitä meilejä vaan tulee ja tulee ja matkalaskujakin pitäisi taas kirjoittaa.
  • Jos ihan rehellinen olen, niin väsyttää koko ajan niin helvetisti.

Itsen johtamisen taidot ovat nousseet tärkeydessä työn murroksessa asiantuntijuuden rinnalle, mutta harva kehtaa kysyä mitä ne taidot ihan käytännössä tarkoittavat.

Kas kun itseohjautuvuus ei ole luonnonvoima, joka laskeutuu tiimin ylle sen jälkeen kun esimies on ilmoittanut, että nytpä me muuten alamme johtaa itseämme. Harva vain kehtaa sanoa tätä ääneen ja pyytää apua jokapäiväiseen taisteluun, missä aikaansaannokset häviävät reaktiiviselle säntäilylle ja sekoilulle.

Itsen johtaminen on keskeinen työtaito, joka vaatii määrätietoista treenaamista sekä tietoisuutta omasta ajattelusta ja siihen liittyvistä ansoista. Paraskin asiantuntija on pudotusvaarassa ilman kunnollisia itsepomotuksen taitoja. Niitä tarvitaan myös uupumuksen ennaltaehkäisyssä. Vire ei pysy yllä, jos sitä ei pidä yllä.

Hyvät itseohjautuvuustaidot nostavat työn tehokkuutta, parantavat tekemisen laatua ja ennen kaikkea tekevät haltijastaan hyvän meiningin erikoistyöntekijän – tyypin, joka viihtyy työssään, tuottaa tuloksia ja välttyy ylikuormitukselta.

***

Mutta asiaan. Aiheen intohimoinen tutkimisen sekä 25 pienyrittäjäkokemuksen pohjalta näen seuraavat taidot välttämättöminä oman imperiumin ohjailussa.

1) Suostu suunnittelemaan.

Lähes kolme neljäsosaa suomalaisista työntekijöistä ei suunnittele työpäiväänsä millään tavalla**. Sitten ihmetellään, kun on koko ajan kiire, ja tärkeät asiat jäävät tekemättä.

Suunnittelemiseen liittyy käsittämättömiä ennakkoluuloja, kuten ”se pilaa luovuuteni”, ”se stressaa enemmän kuin säntäily sinne tänne” tai ”se on kuitenkin ihan turhaa.”

Siteeraan tässä Alan Lakeinia, joka sanoi, että jos et suostu suunnittelemaan, suunnittelet epäonnistumisia.

2) Älä multitaskaa.

Tästä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan (ja on kirjoitettukin), mutta usko jo, että ihmisen aivot eivät taivu luonnonoikkuja lukuun ottamatta keskittymään kahteen asiaan.

Työtehtävien välillä pomppiminen vähentää työtehoa 40 prosentilla, lisää stressituntemuksia ja tekee ärtyneeksi.

Kun itse suostuin pitkin hampain luopumaan multitaskaamisesta, elämäni muuttui radikaalisti aikaansaannosten määrän ja laadun suhteen.

3) Opettele sanomaan ei.

Monet vetoavat siihen, että ein sanominen on ”mahdotonta”. Harva on kuitenkaan kokeillut tätä kertaakaan, saati kaikin mahdollisin keinoin. Olennainen osa itsen johtamista on valintojen tekeminen. Jos haluaa saada paljon aikaiseksi, pitää myös luopua paljosta.

Kieltäytyminen on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Mutta taito vaatii treeniä ja hetkellistä epämukavuuden sietämistä, kuten kaikki arvokas.

4) Selvitä mikä riitää.

Heikko itseohjautuvuus perustuu usein arvauksiin ja mielikuviin siitä, mitä itseltä odotetaan. Onko esimiehesi TODELLA käskenyt vastata kaikkiin asiakkaiden viesteihin jopa klo 23 illalla? Mitkä ovat työsi ydintehtävät? Miksi sinut aikanaan palkattiin? Kyttääkö työkaveri ihan oikeasti työaikaasi, vai voiko olla, että hän miettii ihan omia asioitaan?

5) Miksi teet mitä teet?

Motivaatio syntyy hyödyistä, jotka pystyt työssäsi näkemään. Palkka on itsestään selvä motiivi vääntäytyä työpaikalle, mutta mitä muuta työ antaa? Miten se liittyy muiden ihmisten palvelemiseen ja hyvinvointiin?

Merkityksellisyyden aktiivinen vaaliminen on yksi olennaisimmista hyvän meiningin taidoista. Jos et näe mitään muuta syytä työnteolle kuin taloudellisen hyödyn, tilaa aika masennuslääkärille.

6) Kehity tai unohda koko juttu

Kehittymisen ja kasvun tarve on yksi ihmisen hyvinvoinnin kulmakivistä. Paikalleen jämähtäminen tekee onnettomaksi ja kyyniseksi – ja lopulta työttömäksi.

Paljon puhuttu intohimo syntyy siitä, että ihminen osaa jonkin asian todella hyvin ja haluaa oppia siitä aina vain lisää. Intohimoinen urheilija ei lopeta harjoittelemista ensimmäiseen piirinmestaruuteen, koska hän haluaa päästä pidemmälle.

7) Nauti vastuusta!

Jokainen osaa iloita vapaudesta, mutta todellinen tyydytys elämässä tulee arvoihin kytkeytyvästä vastuunkannosta. Päätöksenteosta, omien arvojen takana seisomisesta ja näkemyksestä.  Ymmärryksestä en suhteen mikä on oleellista ja mikä hevonpaskaa, ja toiminnan kytkeminen sitten siihen oleellliseen.

Itsen johtaminen on vaikeaa juuri vastuukysymyksen vuoksi. Vaikka vapaus maistuu, vastuu hankalista asioista olisi kiva ulkoistaa esimiehelle, organisaatiolle, systeemille – jonnekin, missä sekoilusta ei voida syyttää minua eikä se suoraan uhkaa asemaani tai palkkakuittiani.

6) Opettele varautumaan vaikeuksiin

Välillä asiat vain menevät perseelleen. Tulee vääriä päätöksiä, hutilointeja, unohduksia – tai muun maailman salajuonia minun mukavuuttani murentamaan.

Menestyvät ihmiset varautuvat vaikeuksiin. He eivät murehdi niitä loputtomiin, mutta ovat selvillä vaikkapa siitä miten toimitaan, jos työnkuva uhkaa muuttua tai loppua kokonaan.

Toisaalta itseohjautuvuuteen kuuluu aikuinen asenne omiin ja muiden mokiin: niiden olemassaolo hyväksytään, tehdään analyysi siitä miten sama vältetään jatkossa – ja sitten elämässä eteenpäin. Vatvominen ja syyllisten jahtaaminen ajaa ihmisen nopeasti loputtomaan katkeruuden ja murjotuksen labyrinttiin. Älä mene sinne.

7) Analysoi onnistumisia

Olemme mestarillisia tuhkanripottelijoita, mutta kun meiltä kysytään miksi saamme kaikista vaikeuksista huolimatta hommamme hoidettua, ja usein aika hyvinkin, tulee hiljaista.

Itseohjautuvan tiimin tai yksilön tärkeisiin taitoihin pitäisi kuulua onnistumisten pohtiminen. Minkä hyvän halutaan jatkuvan? Missä olemme poikkeuksellisen hyviä? Kenen vika on, että tästäkin selvittiin?

Heikkouksien vahvistaminen on pikatie keskinkertaisuuteen. Vahvuuksien vahvistaminen on pikatie ylivoimaan.

8) Muista, että aurinko sammuu 3 miljardin vuoden päästä

Työ kannattaa ottaa tosissaan, mutta ei tosikosti. Kellot kyllä jatkavat pyörimistään senkin jälkeen kun sinä joskus poistut työelämästä, syystä tai toisesta. Rentous ja kaikkialla jankutettu armollisuus tiivistyy hyvin mahtipsykologi Daniel Gilbertin toteamukseen, että se mikä tuntuu tänään maailmanlopulta, on kolmen kuukauden päästä yhdentekevää.

Mielemme on kauhutarinoita tuottava masiina, joka saa meidät suurentelemaan tulevia vaikeuksia.

Eli kun tuulettimeen menee materiaalia, tarkastele omia ajatuksiasi (se on toki muulloinkin viisasta) ja mieti onko asioiden laita oikeasti niin huonolla tolalla kuin kuvittelet. Jos ovat, muista että ei tätä kukaan kolmen miljardin vuoden päästä muista.

*FranklinCovey Time Matrix Study 2005-2011

Jos itseohjautuvuus on jotain, johon kaipaisitte tiiminne manssa pientä lisäpotkua, laita viesti: anna.perho@gmail.com ja pyydä tarjous Imperiumi-klinikasta, jossa itseohjautuvuus laitetaan pakettiin 360 minuutissa.

 

Uusivuosi ja siihen liittyvät lupaukset ja kohkotukset ovat tympineet minua jo vuosien ajan, koska:

  • Meidän pitäisi lopettaa asioita, ei aloittaa aina vain uusia ja uusia.
  • Jäljelle jääviä päätöksiä pitäisi jatkaa päivästä toiseen niin että niistä tulee toinen luonto.
  • Kuuriajattelu johtaa kahta pahempiin ylilyönteihin. Sen minkä itseltään kieltää, palaa takaisin kahta vahvempana.

Niinpä aion itse vain jatkaa näitä best practises-käytäntöjäni:

Tylsiä, toistuvia valintoja

Kun luemme tarinoita ihmeellisistä onnistumisista, ällistelemme näiden ihmisten ”tahdonvoimaa”, ”sisäistä motivaatiota” tai jotain vielä epämääräisempää kuten ”karmaa” tai ”syntymää onnistumisten tähtien alla”.

Todellisuudessa kaikki kestävä menestys perustuu päivästä toiseen toistuvilla pienillä, tylsillä valinnoilla. Kävelet rappuset, vaikka hississä voisi selfiöidä.

Uudenvuodenlupausten tyyppisiin näytelmiin kuuluvat dramaattiset täyskäännökset, kuurit ja nenänvalkaisut, joiden todellinen ydin ei ole pysyvässä muutoksessa vaan väliaikaisen helvetin sietämisessä. Henkinen aamukampa kertoo milloin huojentava paluu entiseen voi tapahtua.

Toimintaa kivusta huolimatta

Luin uinnin maailmanmestaruuksia voittaneen Jani Sievisen haastattelun hänen huippukaudellaan. Sievinen kertoi joskus tepastelevansa tunninkin altaan ympärillä, ennen kuin hän sai pakotettua itsensä altaaseen harjoittelemaan. Treenit olivat niin kovia, että jopa huippumotivoituneen urheilijan oli vaikea saada pakotettua itseään töihin.

Mikä tahansa kehitys vaatii kipua ja epämiellyttäviä tuntemuksia.  Ilman niitä ei voi saavuttaa mitään arvokasta. Tämä on samalla merkittävin syy siihen miksi lupaukset rikkoutuvat ja tavoitteet jäävät odotushuoneisiin virumaan: haluamme kuvitella, että muuttuminen tapahtuu ajatuksen voimalla, vaikka todellisuudessa siihen johtaa vain toiminta.

Vuosi 2017 oli itselleni isojen muutosten vuosi: lopetin radiotyöt ja laitoin all in valmennustyöhön. Vaihdoin orastaneen tyytymättömyyden epävarmuuteen ja vips! – kehitystä ja kovia juttuja alkoi tapahtua. Mutta samalla myös epävarmuutta, järjettömän pitkiä päiviä ja jäytävää alemmuudentuntoa. Ja sitten taas (erityisesti muutaman sanomattoman kovan mentorin sparraamana) pieniä voittoja ja isoa edistystä.

Tarinan opetus? Jos jäät odottamaan, että hyviä asioita tapahtuu ilman että sattuu – not gonna happen.

Viileyttä himojen äärellä

Olen harjoitellut monta vuotta tiedostavampaa kuluttamista. En todellakaan ole mikään ekopyhimys, kaukana siitä, mutta olen huomannut saavani suurempaa mielihyvää huolella harkituista hankinnoista kuin impulsiivisesta ostamisesta.

Haluan kyllä jatkuvasti uusia tavaroita. Pelkkä käveleminen kotikadun päästä päähän aiheuttaa lukemattomia ostoimpulsseja (sillä kukapa ei haluaisi antiikkista kristallikruunua, suklaacroissanttia tai kettukuvioitua silkkipaitaa).

Yritän kuitenkin sinnikkäästi erotella hetkestä nousevat himot toiminnasta. Lupaan itselleni, että saan hankkia tavaran, jos se herättää vielä seuraavana päivänä samanlaisia väristyksiä. Lähes aina tunne on kadonnut jo seuraavalle kadulle kääntyessä. (Eli pikkujoulujen logiikalla mennään: juuri tässä hetkessä, hmm, haluttava juttu ei olekaan enää aamulla kovin hyvältä tuntuva idea.)

Omien tunteiden tarkastelu ja tunnistaminen on yksi keskeisimmistä psykologisen joustavuuden taidoista. Kun tunteen voi sulkea hetkeksi kupuun kuin Helinä-keijun, sen vaikutusvaltaa pystyy säätelemään. Vaikka tuntuu joltain, sen mukaan ei ole pakko toimia.

Vastenmielisiä aamuheräämisiä

Kun lopetin radiotyöt, päätin että pitäisin kiinni aikaisista aamuherätyksistä. En toki niin rikollisen aikaisista kuin radioaikoina (4:45), mutta sellaisina, että saisin toteutettua radiovuosien haaveen: harrastaisin liikuntaa aina kun vain mahdollista ensimmäiseksi aamulla. Mikään muu ei tee olosta niin kaikkivoipaista (tai surkeimpinakin aamuina edes hiukan parempaa) kuin se, että saa itsensä tekemään jotain vaivalloista ennen kuin silmät ovat edes kunnolla auenneet.

Jos nyt ajattelet, että sinusta ei olisi samaan koska ”en ole aamuihminen”, niin tiedoksi vain, että en ole muuten minäkään. VIHAAN heräämisen hetkeä. Se on minulle aina yhtä vaikea ja vastenmielinen, olin sitten nukkunut 8 minuuttia tai 12 tuntia. Ajattelen ensimmäisten minuuttien aikana vain hetkeä, jolloin pääsen seuraavaksi nukkumaan, ja sitten raaputusarpoja, joilla voisi voittaa miljoonan ja nukkua sitten 24/7 jos siltä tuntuu.

Mutta kun kone ensimmäisen vartin jälkeen lämpenee, pieni ihme tapahtuu: aivot alkavat toimia, mieliala nousee, kroppaa riivaava jäykkyys ja tahmeus hellittää ainakin vähän. Treenin jälkeinen suihku ja kahvi ja voilá: olen paras minä muutaman seuraavan tunnin ajan. Koko päivä on energisempi, ajatus kirkkaampi ja omatunto kevyt.

Turhan karsimista

Tämä on itselleni vaikein läksy. Miten sanoa ei kivoille jutuille, jotta ne eivät söisi aikaa tärkeimmiltä?

Paasaan antaumuksella muille kieltäytymisen merkityksellisyydestä, mutta kun joku keksii ehdottaa jotain hauskaa, sisäinen suutarin lapseni unohtaa kaiken ja suostuu taas johonkin, joka myöhemmin kaduttaa.

Silti joka kerran kun viikkosuunnitelmassani on väljää (ei töitä iltamyöhään, maltillinen määrä tavaraa to do-listalla), koen suurta tyytyväisyyttä ja vapautta.

Joten: jos on pakko luvata jotain, lupaa että jokin elämässäsi jo oleva hyvä saa jatkua.

Jos luulet, että voisit parantaa ajankäyttöäsi ilman että joudut kieltäytymään mistään, olet väärässä.

Kyky sanoa ei on yksi vaikeimmista taidoista, jotka joudut opettelemaan tullaksesi paremmaksi ajankäyttäjäksi.

Ilman ei-lauseen opettelua et saa ajanhallintaasi paranemaan, sorry.

Kieltäytymisen avulla säädät itse sitä, mihin haluat aikaasi käyttää. Jos et käytä tätä mahdollisuutta, joku muu määrää siitä miten päiväsi kulutat.

Kieltäytyminen ei ole itsetarkoitus, vaan tapa keskittää ajankäyttöä niihin asioihin, jotka ovat sinun ja aikaansaannostesi kannalta oleellisia. Liian moniin pyyntöihin suostuminen vie sinut lopulta loitommalle siitä mitä pidät arvokkaana tai tavoittelemisen arvoisena.

Kun sanot kaikkeen kyllä, tulet lopulta sanoneeksi ei kaikkein tärkeimmille asioille. Siksi ei-sana kannattaa mieltää vartijaksi, joka suojelee arvokkainta omaisuuttasi: aikaa.

Vaikka tiedän nykyisin paljon ajanhallinnasta, joudun edelleen taistelemaan ei-sanan kanssa. Monesti tuntuu aivan ylivoimaiselta kieltäytyä kieltäytyä pyynnöistä tai ehdotuksista, jotka esittää joku mukava ihminen. Tai asioista, joihin todella haluaisin osallistua, vaikka en oikeasti ehdi.

Ein sanominen on vaikeaa, koska haluamme luontaisesti auttaa, totella ja miellyttää. Kieltäytyminen ajaa meidät sosiaalisesti hankalaan tilanteeseen, mikä on ristiriidassa henkiinjäämisvaistojemme kanssa. Miellyttäminen kun on laumaeläimelle eräänlainen henkivakuutus.

Niinpä kieltäytyminen ahdistaa, aiheuttaa syyllisyyttä tai silkkaa pelkoa aseman menettämisestä: mitä jos nuo eivät pidäkään minusta, jos kieltäydyn?

Journalisti ja tietokirjailija Karen Dillon on tiivistänyt asian näin: haluamme luonnostamme olla kyllä-tyyppejä ja joukkuepelureita. Kuitenkin myöntyminen liian moniin tehtäviin on paitsi stressaavaa, loppujen lopuksi haitaksi koko organisaatiolle. Mutta tämän tajuaminen ei tietenkään tee kieltäytymistä yhtään helpommaksi.

Miten sitten kieltäytyä turhasta? Miten välttyä marttyyritaudilta tai ihan vain oppia sanomaan kohteliaasti mutta jämäkästi ei?

  1. Suhtaudu kiinnostuneesti

Tilanteessa, jossa työkaveri, asiakas tai esimies pyytää palvelusta, osoita myönteistä kiinnostusta. Tämä saa vastapuolen tuntemaan itsensä kuulluksi, mikä on jatkon kannalta tärkeää.

Vaikka joutuisit kieltäytymään, hänelle jää kohtaamisesta miellyttävämpi kuva kuin äkäisestä ”en ehdi” -tokaisusta. Kerro, että sinulla on parhaillaan paljon tehtävää, ja pyydä toista osapuolta kertomaan hieman lisää hänen pyytämänsä merkityksestä. Miksi on tärkeää tehdä se juuri nyt? Keihin muihin se vaikuttaa? Mitä kieltäytyminen aiheuttaa pyytäjälle?

Jos liiallinen kiltteys on tuhoisaa, samoin on joustamattomuuden laita. Se, että opettelet sanomaan ei, ei luonnollisestikaan tarkoita yksisilmäistä kieltäytymistä kaikesta, mikä ei juuri nyt satu sopimaan sinun aikatauluusi.

Työpaikoilla (tai parisuhteessa!) joustaminen on järkevää, jos se edistää kokonaisuutta merkittävällä tavalla.

  1. Osta lisäaikaa.

Sano ystävällisesti, että harkitset asiaa, mutta joudut katsomaan kalenteristasi, onnistuuko tämä. Näin ostat itsellesi aikaa valmistautua kieltäytymiseen. Voit myös luvata, että palaat asiaan viestillä, mikä on helpompaa kuin kasvokkain kieltäytyminen.

Tässä tulee toki käyttää sensitiivisyyttä.Jotkut asiat on vain aikuismaista kertoa kasvokkain. Kissanomistajien mäenlaskuriehasta kieltäytymisen voi hoitaa sähköpostilla, mutta luottamustehtävästä irtisanoutuminen taas on tyylikkäämpää hoitaa kasvokkain tai puhelimitse.

  1. Ei nyt, mutta torstaina

Kerro pyytäjälle, että homma taittuu kyllä, mutta ei nyt. Kerro sen jälkeen realistinen arvio, mihin mennessä pystyisit hoitamaan tehtävän ja tarjoa tätä ratkaisuksi.

Ylipäätään omien ehdotusten esittäminen on hyvä tapa hallita aikatauluja. Tartumme mielellään valmiiksi tarjottuihin ratkaisuihin, koska emme ole ehtineet miettiä omia.

Kun tulet palaveriin valmiin esityksen kanssa tai osallistut sähköpostiralliin selkeällä, yhden rivin ehdotuksella siitä, miten asia x kannattaisi hoitaa, vähintään yhdeksän kertaa kymmenestä sinun ehdotuksesi menee läpi. Miksi? Koska kukaan muu ei ole ehtinyt miettiä parempaakaan vaihtoehtoa.

  1. Mitä pois, mitä tilalle?

Töissä tyypillinen tilanne on, että esimies tai työkaveri pyytää jotakin sellaista, mikä kiilaisi jonkin toisen valitsemasi tehtävän edelle.

Työntekijänä tunnet oman työprosessisi parhaiten. Avaa se pyytäjälle ja kerro, että jos otat hänen toiveensa jonon ohi, se heijastuu asian x viivytyksenä. Onko se pyytäjälle ok? Mitä hän kehottaisi jättämään pois, jotta hänen toiveensa asia toteutuisi?

Velvollisuutesi on varmistaa, että oikeaa asiaa priorisoidaan.

  1. Mitä tästä seuraa?

Koska kieltäytyminen on sosiaalisesti inhottavaa tai peräti pelottavaa, saamme hetkellistä lohtua sanomalla ”mä hoidan”. Haemme myöntymisestä hetken helpotusta, koska emme halua kohdata epämukavaa kieltäytymisen hetkeä.

Järkevä ajankäyttäjä kuljettaa ajatuksensa kuitenkin nykyhetkeä pidemmälle (ja carpe diem my ass on monta kertaa ihan hyvä elämänohje muutenkin). Mieti, mitä kieltäytymisestä seuraa pidemmällä aikavälillä ja tee valintasi vasta tältä pohjalta.

 

TEHTÄVÄ: SUOSTUA VAI EI

Kun kohtaat pyynnön, jonka toteuttamisesta et ole varma, pohdi asiaa seuraavien kysymysten kautta.

  • Mitä suostumisesta seuraa?
  • Jos suostun, mitä jää tekemättä? Mitä siitä seuraa?
  • Kenen pyyntöjä tai tarpeita laiminlyön, kun sanon kyllä?
  • Mitä myönteistä kieltäytymisestä seuraisi? Mitä saisin lisää?
  • Mikä on pahinta mitä kieltäytymisestä voi seurata? Mitä sitten tapahtuisi?

(Ote 11.8. ilmestyvästä kirjasta Antisäätäjä – fiksun ajankäyttäjän opas. Julkaisija Otava. )

Olin kuluneella viikolla puhumassa oppimisvaikeuksien kanssa takkuavien opiskelijoiden ohjaajille. Yksi puheeni osista käsitteli kasvun asennetta; näkemystä jonka mukaan harjoitteleminen on lahjakkuutta oleellisempaa uusia taitoja opetellessa.

Lahjakkuuden ylivertaisuuteen uskovat pitävät kynsin hampain kiinni muuttumattomuuden asenteesta: siitä, että ihmisen taidot ovat mitä ovat, eivätkä muuksi muutu. Kasvun asenteen omaksuva taas tajuaa, että sinnikäs harjoittelu parantaa ihmisen taitoja ja menestystä radikaalisti sielläkin, missä luontaista lahjakkuutta on vähemmän.

Kulttuurissamme arvostetaan luonnonlahjakkuutta ja näennäistä helppoutta. Puhumme innostuneesti superlahjakkuuksista ja -menestyjistä aivan kuin jonkin taidon virtuoosimainen hallinta olisi ihmisellä valmiina hänen saapuessaan synnytyslaitokselta kotiin.

Tietenkin lahjakkuudella onkin osansa monien ihmisten poikkeuksellisessa menestyksessä. Esimerkiksi anatomisilta ominaisuuksiltaan lajiinsa optimaalisesti sopivat atleetit hyötyvät varmasti genetiikastaan.

Syntymälahjat ovat kuitenkin vain alkua. Psykologinen tutkimus osoittaa, että peräänantamattoman harjoittelun merkitys on oppimisessa ja menestymisessä huomattavasti lahjakkuutta oleellisempaa.

* * *

Olen nähnyt tämän kymmeniä kertoja elämässäni, niin koulussa, harrastuksissa kuin työelämässäkin.

Harrastin kilparatsastusta parin vuosikymmenen ajan. Vaikeassa taitolajissa lahjakkuuden merkitystä korostettiin väsymättä.

Muistan eräänkin valmentajan, joka julisti aivan avoimesti oppilailleen oliko näillä hänen mielestään ainesta ratsastajaksi vai ei. Jos ei, hän otti kyllä valmennuspalkkion, mutta vei samalla hinnalla myös itseluottamuksen ja motivaation. Hän tuli tehneeksi käsittämättömän karhunpalveluksen monelle nuorelle urheilijalle. Miksi harjoitella, kun ei tästä kuitenkaan koskaan voi mitään tulla?

Opettajat, esimiehet ja vanhemmat – tai oikeastaan ketkä tahansa väärään aikaan suunsa avaavat kanssaihmiset – tulevat usein latistaneeksi potentiaalisia kykyjä keskittämällä huomionsa lahjakkuuteen sen sijaan, että he huomioisivat harjoittelun ja uurastamisen tuomia hedelmiä.

Kasvun asennetta pitkään tutkinut Stanfordin yliopiston psykologian professori Carol S. Dweck kertoo kirjassaan Mindset ihmelapsi Nadja Salerno-Sonnenbergista, joka soitti viulua jo 10-vuotiaana Philadelphian sinfoniaorkesterissa.

Päästyään Juillardin maailmankuuluun musiikkikouluun opiskelemaan Salerno-Sonnenberg joutui kuitenkin järkytyksekseen huomaamaan, että maailmassa on myös muita todella hyviä soittajia, ja että hänen osa hänen tekniikastaan oli itse asiassa melko kehnolla tolalla. Ura oli edennyt junnuna pelkän lahjakkuuden varassa, mutta nyt kun olisi pitänyt alkaa tavoitella seuraavaa osaamisen tasoa, hän lamaantui. Hän pelkäsi epäonnistumista ja ihmelapsen tittelin menettämistä – eihän ihmelapsen tarvitse harjoitella!

Lopulta hän Salerno-Sonnenberg oli tilanteessa, jossa hän ei ottanut edes viulua mukaan soittotunneille. Onneksi hänen opettajansa otti tilanteessa ratkaisijan roolin. Opettaja kertoi heittävänsä Nadjan ulos opetusryhmästään, jos tämä heittäisi lahjakkuutensa roskiin kieltäytymällä harjoittelemasta. (Sittemmin Salerno-Sonnenbergista tuli ihmeaikuinen, maailman huipulla pitkään soittanut viulisti, joka opettaa nykyisin itsekin).

* * *

Muuttumattomuuden asenteeseen uskovat yksilöt voidaan jakaa muutamiin tyypillisiin ryhmiin.

Selittelijät löytävät aina syyn menestymättömyyteen tai muutosten epäonnistumiseen itsensä ulkopuolelta. Hommat eivät etene, koska esimies / työkaveri / yhteiskunta / ajanpuute / väsymys / Suomi / huono ilma jne. asettui esteeksi menestyksen tielle. Tämä tyyppi suuttuu, kun selityksiä kyseenalaistetaan, ja hänen lempilauseitaan on ”helppoahan sen on”, millä hän viittaa siihen, että joku menestymättömyyden alibit hylännyt yksilö menestyy, koska hänellä on rikas perhe / hyvä ulkonäkö / hikipingon luonne / aina tuuria jne. Selittelijän päätavoite on vältellä vastuuta, ja siksi hän alisuoriutuu tehtävissään. Tiimityössä selittelijä herättää passiivista ärtymystä ja töiden kasautumista niille, jotka eivät kehtaa selittää velvollisuuksiaan tyhjiksi.

Ylimieliset ovat niin oman lahjakkuutensa kyllästämiä, että he kokevat kaikenlaisen ohjauksen tai kehotukset taitojen treenaamisen suoranaisena loukkauksena. Heidän ei tarvitse opetella uutta, koska he ovat jo täydellisiä. Tämä tyyppi suhtautuu usein alentuvasti itseään ”huonompiin” ihmisiin, noihin tyhmyreihin. Paremmin menestyvät yksilöt ovat ylimieliselle uhka, joihin hän suhtautuu vähätellen, jopa vihamielisesti. Tämän hahmon tragedia on asteittainen katkeroituminen, sillä jonain päivänä maailma menee ohi sillä aikaa kun ylimielinen kierii omassa, muuttumattomassa erinomaisuudessaan.

Epäuskoiset eivät luota omiin kykyihinsä. He ovat rakastuneet tulkintaan, jonka mukaan he eivät osaa, pysty tai voi tehdä jotakin (”koska mä oon vaan tällainen persoona”). Joskus tämä uskomus saattaa olla mitä todellisin ja estää ihmistä tekemästä asioita, joita hän todella haluaisi tehdä. Tällöin tilanne on muutettavissa taitavan coachauksen, esimiestyön tai muun vahvistavan tuen avulla. Joskus taas uskomus on yhtä kuin selitys: ”en voi tehdä tätä, koska eihän se meidän kulttuurissa ole mahdollista”.

Epäonnistumista pelkäävät eivät halua edes yrittää, koska he ajattelevat että jos he eivät yrityksestä huolimatta onnistu asiassa x, he ovat huonoja ihmisiä. Heillä on siis vaikeuksia erottaa identiteetti ja saavutukset toisistaan. He pelkäävät myös tunnetta joka voi syntyä siitä, että on yrittänyt kaikkensa eikä siltikään onnistu. Silloinhan ei voisi koskaan enää sanoa, että ”minusta olisi kyllä voinut tulla sitä ja tätä, mutta kun…” Pitäisi myöntää että pieleen meni vaikka yritin – ja sitten yrittää uudestaan.

Laiskurit kieltäytyvät harjoittelemasta, koska he aavistavat uuden taidon opettelemiseen liittyvän väistämättömän vaivannäön. He keskittävät energiansa usein silmänpalvontaan, eli esittävät puuhakasta vaikkapa esimiehen silmissä, mutta asettuvat lepotilaan heti vaaran mentyä ohi. He valikoivat välittömän tarpeentyydytyksen järjestelmällisesti lykätyn tarpeentyydytyksen sijaan, ja siksi he ovatkin näennäisen stressittömästä elämäntyylistään huolimatta usein tyytymättömiä omaan elämäänsä. Heiltä puuttuu mielekkään päämäärän eteen ponnistelun tuoma mielihyvä, mikä turruttaa ja vie elämästä pidemmän päälle sävyjä pois.

Vähättelijät ovat opettajia, ohjaajia, valmentajia jne. vaikutusvaltaa käyttäviä aikuisiahahmoja, jotka toitottavat lahjakkuuden merkitystä ympärilleen ymmärtämättä, että he vievät tällä tavoin monilta potentiaalin tulla joksiksin. Vähättelijän mielestä ihminen on jo valmis, ja haaveilu on melko turhaa, koska menestys ja haaveet on varattu muille, siis niille lahjakkaille. Väärässä elämänvaiheessa kohdattu vähättelijä saattaa saada vaarallisen suuren roolin sen yksilön identiteetin kehityksessä, jolle hän diagnoosejaan jakelee.

Jos olet törmännyt tällaisiin jääriin, tai epäilet itse eläväsi muuttumattomuuden käsijarru päällä, mieti mitä kaikkea oletkaan oppinut epäonnistumisista huolimatta. Opit lukemaan, kävelemään, laskemaan ja ajamaan polkupyörällä, vaikka et alun perin osannutkaan näitä taitoja. Ja miksi? Koska harjoittelit.

Tai mietipä tätä: mitä jos sinua ei olisikaan tuomittu olemaan se, mikä olet, vaan saisit pyrkiä kohti sitä ihmistä, joka haluat olla?