Jotta voi palata,

pitää ensin lähteä

Kolmekymmentä vuotta sitten karistin pienen maalaiskylän pölyt jaloistani. En siksi, että olisin erityisesti halunnut pois, mutta maailma tarjosi kyytiä, ja minä hyppäsin vaunuihin.

Olin haaveillut vanhasta röttelöstä aivan lapsesta saakka. Ja niin vain kävi, että noin 50 vuoden odottelun jälkeen universumi – tai oikeastaan veljeni, jolta talon ostimme – antoi käteeni wanhan talon avaimet. Siitä alkoi syvällinen paneutuminen sananlaskuun "kannattaa olla varovainen sen suhteen mistä haaveilee, koska sen voi myös saada". 

Wanha talo – 

vaihtelevien tunteiden paraati

Satavuotiaan, puolilahon rakennuksen saneeraus on ollut kaikkien mahdollisten tunteiden kulkue: innostuksen, kärsimättömyyden, kiukun, turhautumisen, toivon ja näkyjen. Ennen kaikkea näkyjen.  Näky on soihtu, joka palaa sateessa. Sellaisen tarvitsee jokainen, jotta elämä ei jäisi elämättä. Jollain kummallisella tavalla talo on ollut minun tarinassani sellainen näky. 

Jokin minussa liikahti, kun aikanaan luin Pieni suklaapuoti-kirjan. Siinä päähenkilön äiti sitoi oviin punaisia silkkinauhoja, koska ne estävät pahoja henkiä pääsemästä sisään. Vasta kun ripustin punaisen nauhan oman taloni kahvaan, ymmärsin saapuneeni todelliseen kotiin.

Kuten monet meistä, myös minä olen halunnut esiintyä kunnon ihmisenä, usein saavutusten ja saavuttamisen kautta. 

Mutta lopulta kyse on kuitenkin jostakin paljon perustavanlaatuisemmasta. Kuka sinä juuriltasi olet? Mistä olet tullut? Mikä on se asia, jonka syvällä sydämessäsi tunnet omaksesi? Mikä on eniten sinua, vaikka pelottaa? Elätkö omaa elämääsi, vai jonkun muun? Tällaisia ajatuksia sitä ajattelee, kun hioo ja kittaa kolhuisia seiniä tammikuun yössä. 

Pian voin kutsua sinut kylään –

ensimmäiset tapahtumat keväällä 2023

Talon ensimmäiset tapahtumat toteutuvat keväällä 2023, ja tietoa niistä saat ensimmäisten joukossa tilaamalla uutiskirjeeni. Toivon, että talo auttaa myös sinua aloittamaan elämässäsi uuden luvun, löytämään tien sinun todelliseen kotiisi. Teemme sen hyvän ruuan, pitkien iltojen ja hiljaisten aamujen aikana.

Niin kauan, kun elämme elämää, joka ei ole täysin omien perustustemme mukainen, tapahtuu kaikki kuten vanhan talon kanssa: Ensin murenevat katto ja seinät, jonka jälkeen jäljellä on enää huonokuntoinen perusta ja ummehtunut välipohja.

Jotta voisi elää uskaliaasti, rohkeasti ja iloisesti, täytyy aloittaa perustuksista, ja sitten vähitellen rakentaa itsemme sieltä ylöspäin.

Vaikka välillä tuntuu, että seinät kaatuvat ja katto vuotaa, voimme aina asettaa punaisen nauhan kotiovellemme ja todeta, että ainakin olemme vihdoin saapuneet kotiin.