Kiire on etuoikeus
Minulla on outo harrastus. Lasken seuraamastani mediasta juttuja, joissa kerrotaan miten synkkä paikka suomalainen työelämä on.
Tänään torstaina pääsen tutkimaan sitä oikein lähietäisyydeltä, kun The Shift-bisnesfestivaali kokoaa suomalaisen LinkedIn-väen Tiedepuistoon pöhisemään.
Joillekin tämä on mielikuva helvetistä, itselleni lämmin kokoontuminen oman porukan, asiantuntijoiden, konsulttien ja toimistorottien, kesken. Ei tarvitse selittää, mitä tarkoittaa asiakaskeskeinen palvelumuotoilu tai Rev Ops. Se olisi yhtä turhaa kuin kertoa Ruisrockin kävijälle kuka on Axwell – kaikki tietävät, daa.
Mutta siihen synkkyyteen.
Näin lapsena tv-ohjelman, jossa käsiteltiin iltapäivälehtien liiketoimintalogiikkaa (koska sellaista oli viihdekatselu 70-luvulla). Sattumalta Suomessa oli juuri tuolloin tapahtunut kamala väkivaltarikos, jonka kohteena oli lapsi. Toimittaja kysyi kioskinmyyjältä, millaiset otsikot saavat lehdet liikkumaan telineistä.
”No kyllä se on Pekan murha, joka tässä myy”, myyjä vastasi silmäänsä räpäyttämättä, ”koko viikon.”
Työelämäpuhe noudattaa samaa logiikkaa. Johtajat ovat sosiopaatteja, työehdot lähentelevät 1700-luvun puuvillatehtaiden olosuhteita, tuloksia kytätään. Mitä kovempi väite, sen enemmän tykkäyksiä. Omista epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista tulee universaaleja totuuksia, mikä on sinänsä perin inhimillistä.
Samaan aikaan vain 11 prosenttia työssäkäyvistä sanoi, ettei ole koskaan innostunut työstään. Muitakin työpaikkojen myönteisiä puolia tukevia tilasto- ja tutkimusotoksia löytyy viljalti, jos niitä haluaa etsiä. Eli voitaisiinko joskus puhua myös tästä: töissä onkin useimmiten aika kivaa!
Työelämän ongelmien jaanaaminen on yhdeltä kantilta luksusta.
Ajattelen nimittäin usein sitä, millaisia työllisen ongelmat ovat työttömään verrattuna. Kummat haluaisin itselleni? Työttömän ystäväni arkea seuranneena voin varmuudella sanoa, että ainakin hänen kohdallaan mikä tahansa duuni olisi mieluisampi vaihtoehto kuin tämänhetkinen ahdistus.
Kiehtoisi myös lukea tutkimusta tai nostoja ihmisistä, jotka eivät inhoa työtään. Teeskentelevätkö he? Mitä sellaista he ovat keksineet, mitä tyhy-päivien illanvietossa ei ole tarjolla?
Ainakaan he eivät odota, että joku muu kantaisi kokonaisvastuuta heidän tyytyväisyydestään.
Työnantajan pitää huolehtia asiallisista olosuhteista. Fiksu työnantaja tekee paljon enemmän, koska työvoimapula alkaa olla osalla aloista kriittisellä tasolla. Silloin työnhakija menee sinne, missä on parhaat olosuhteet.
Toisaalta, ja onneksi, yksikään työnantaja ei voi tunkeutua työntekijän kotiin kovistelemaan, että ollaanko siellä liikaa kännykällä, mennäänkö ajoissa nukkumaan, harrastetaanko liikuntaa tai huolletaanko ihmissuhteita. Työssä jaksamiseen vaikuttaa voimakkaasti se, miten kohtelemme itseämme siviilissä. Konsulttisana työhyvinvointi onkin jotenkin tekninen: miksi emme voisi puhua ihan vain hyvinvoinnista? Mikä tekee arjesta hyvää?
Töissä on helpompi viihtyä, kun tekee muutakin kuin töitä. Liikkuu, tapaa ihmisiä, lukee kirjoja, käy baarissa, hankkii koiran tai leipäjuuren.
Positiivisen psykologian pioneerin (ja tunnetun yrmyn!) Martin Seligmanin hyvän elämän keskeisiä oppeja on harjoittaa kiitollisuutta. Ehkä siitä voisi aloittaa? Näin: kiitos, että minulla on tänään työllisen ongelmat.
(Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Turun Sanomissa kesäkuussa 2025).
Kaipaako porukkasi jeesiä fiksumpaan ja suunnitelmallisempaan ajankäyttöön?
tai laita sähköposti info@annaperho.fi
