Kiire on turvallinen tila

…ja siksi harva haluaa sittenkään luopua siitä.

Juttelin kerran erään valmentajakollegani kanssa. Hän työskenteli myynnin valmentajana isossa konsulttitalossa.

Aloin marista hänelle yrityksestä, jonka olisi mielestäni ehdottomasti pitänyt ostaa minulta itsen johtamisen valmennusta.

Myin mielestäni juuri sitä mitä asiakkaan uupunut tiimi tarvitsi: ajankäytön mallia ja filosofiaa, johon sitoutumalla sähläys vähenisi radikaalisti ja oikeat asiat tulisivat tehdyiksi.

Mutta kauppaa ei vain tullut, mikä turhautti. Sitten tuttavani sitten lakoniset sanat:

”Kuule Anna. Se mitä ihminen tarvitsee on eri asia kuin mitä hän haluaa.”’

Se oli raitistava tokaisu.

Oivalsin, että muutosta ei kannata tuputtaa ihmiselle, joka ei ole siihen tarpeeksi kypsä. Niin kauan kuin nykyinen kitkuttelu vielä sujuu, halut pysyvät matalalla. On vain epämääräistä puhetta siitä, että ei oikein jaksa mitään, ihan liikaa töitä, no kuolema kuittaa univelat.

Kun käyn puhumassa ajankäytöstä ja itsen johtamisesta, näen paljon nyökyttelyä. Kyllä, on se kauheaa, kun on kiire. Se on kun on nämä kännykät. Kamalaa kun on nämä tehokkuusvaatimukset. Kokouksia, voi voi, ne ovat kyllä turhia!

Mutta kun lähestytään sitä aluetta, missä asioihin voisi itse vaikuttaa – vaikkapa nyt laittamalla sen kännykän lepäämään kun olet menossa nukkumaan – niskat jäykistyvät ja nyökyttely vaimenee.

Alkaa selitysten tulva. Kyllä minä, mutta kun meidän työpaikalla. Kyllä minä, mutta lapset. Kyllä minä, mutta hehheh taidan olla riippuvainen. Kyllä minä, mutta minulla ei ole itsekuria. Kuule meidän firman työkulttuuri.

Näen valtavasti tarvetta (väsymystä, stressiä, multitaskaamiseen hajonnutta energiaa, keskinkertaisia tuloksia, kyynistymistä, heikentyneitä ihmissuhteita, jaksamisongelmia…), mutta halua tähän nähden todella vähän.

Miksi? Koska kroonisen stressin ja uupumuksen tila on kierolla tavalla mukavampi kuin pyrkimys muuttaa omaa käyttäytymistä. Niin – kiire on turvallinen tila.

Lopulta liian moni ajaa kielekkeeltä burn out-kuiluun ennen kuin halut aitoon muutokseen heräävät.

Miksi? Koska johtaminen edellyttää vaikeiden tunteiden ja valintojen tekemistä. Ja elämän suurten kysymysten ääreen pysähtymistä: miksi olen liian kiltti? Kenen toiveita täytän suorittamalla pää jäässä? Kenen agendalle lainaan oman, ainutkertaisen elämäni? Mistä ylenpalttinen ahneuteni tekemiselle johtuu? Miksi en uskalla sanoa ei? Mitä tältä jäljellä olevalta ajaltani oikeasti haluan?

Elämänlaatu ja aikaansaannokset eivät parane uuden vihon ostamisella tai kalenterisovelluksen lataamisella.

Ne paranevat, kun niistä ja tunteistaan suostuu ottamaan vastuun.

Mutta kuka sellaista haluaisi?

PS. Lisää kiireestä tässä Elämänkoulun jaksossa.